Kategoriat
Yleinen

Pyhä Lehmä ja Narri

File:Ill dict infernal p0486 moloch.jpg - Wikimedia Commons
Moloch,
Louis Le Breton, 1863

Kauan kauan sitten eli Pyhä Lehmä. Laupias lehmä tunnettiin laajalti ja ihmiset matkasivat maan ääriltä asti sen lempeän katseen alle armahdusta hakemaan. Pyhä Lehmä nautti suurta arvostusta ja ihailua, sen sarvia valeltiin tuoksuvilla öljyillä ja sen vaaleaa karvaa harjattiin hellitellen. Sen päähän laskettiin kultainen kruunu, se koristeltiin jaloilla kivillä ja verhottiin kalliilla kankailla. Pyhä Lehmä korotettiin rahvaan kansan yläpuolelle, korkeaan torniin elämään yltäkylläisyydessä ja ylenpalttisessa huolenpidossa; sitä palvelemaan vihittiin pyhitettyjen pappien legioona, jotka vaivaa säästelemättä poimivat käsin mehevää ruohoa Pyhän Lehmän märehdittäväksi ja kantamaan raikasta vettä vaskisissa astioissa tornin huipulle sen juotavaksi. Niin rakastettu oli Pyhä Lehmä, ettei sen paskakaan haissut, vaan ilolla sen lanta otettiin lahjana vastaan, sitä säilöttiin alabasterisiin ruukkuihin ja kuljetettiin temppeleiden ja pyhättöjen alttareille. 

Hyvä oli Pyhän Lehmän elää – ei sitä huolet painaneet tai murheet rasittaneet. Vuodesta toiseen se eleli kiireettömästi käyskennellen ja olostaan nauttien. Kirkkain silmin se katseli ympärillään pyörivää maailmaa siitä mitään suuremmin ymmärtämättä, kunhan heilutteli laiskasti häntäänsä ja toisinaan huvikseen mylvi jos sille päälle sattui. Pyhä Lehmä sai elää rauhassa vuodesta toiseen yltäkylläisessä nautinnossa pyllytellen ja vaivatta vanheten. Vuosien saatossa loiste kuitenkin katosi sen kauniista silmistä ja sen karva kävi harmaaksi, löystyvä nahka roikkui velttona sen hauraiden luiden päällä, kunnes lopulta koitti se päivä, jolloin Pyhä Lehmä otti ja kuoli. Itku ja parku kohosi kaikkialta valtakunnasta kun ihmiset kuulivat tämän suuren suru-uutisen. Viisaat miehet parlamentissa päättivät asiasta ja kuningas julisti suruvuoden alkavaksi. Vuoden ajan ei kellään ollut lupa musiikkia soittaa tai julkisesti nauraa, eikä yhdelläkään lapsella ollut vuoteen lupaa syntyä. Kansa pukeutui mustiin ja ihmiset kiersivät turuilla ja toreilla itkemässä ja toisiaan piiskaamassa. Naiset leikkasivat hiuksensa ja lapsia kiellettiin leikkimästä. Kakkuja ja makeisia ei enää leivottu, tulta ei ollut kellään lupa uuniin sytyttää ja kaikki ruoka syötiin kylmänä – olipa joillain tapana mauttomaan ruokaan vielä tomua ja tuhkaakin lisätä, jotta kaikki olisi jatkuvasti kurjuudesta muistuttanut.

Suurella hartaudella Pyhän Lehmän ruho balsamoitiin ja säilöttiin muuttumattomaksi ajan hammasta kestämään. Sen lasisen arkun luo tuotiin suuri määrä kukkia ja suitsukkeita poltettiin päivin ja öin Pyhän Lehmän tornissa. Hiljaa nyyhkien papisto kokoontui paastoamaan Pyhän Lehmän ympärille ja jotkut täysin toivonsa menettäneinä heittivät itsensä alas tornin huipulta ja murskautuivat maan kiviin.

Kaupungissa, jonka keskellä Pyhän Lehmän torni kohosi, asui muuan Narri. Tuo kylähullu, joka vietti päivänsä yhteiskunnan laitamilla käyskennellen ja aina ilkikurisia jekkuja puuhaillen, seurasi sivusta ihmisten suruvuotta ja hampaiden kiristelyä. Moneen kertaan hän aiheutti muille harmia hullutteluillaan ja älyttömillä kepposillaan; milloin hän letkautti hassun laulun tai pilkkarunon, milloin heitti kärrynpyörän tai kuperkeikan aina takamukselleen tömähtäen. Lapset rakastivat tätä Narria ja milloin ikinä tämän näkivät, kokoontuivat katsomaan tämän hullunkurista näytöstä, joka kerta valmiina salaiset naurut varastamaan. Lasten vanhemmat kuitenkin vihasivat Narria ja kuullessaan lasten kikattavan, tulivat oitis paikalle ja ajoivat kiukkuisina tuon houkan pakosalle ja kurittivat lapsiaan ankarasti tukistaen tai korvasta nykäisten.

Eräänä päivänä Narri jälleen tapansa mukaan maleskeli kaupungin reunamilla sijaitsevalla hautuumaalla omenoita syöden, kun haudankaivajat kärräsivät paikalle muuatta tornista hypännyttä pappia. Nopeasti Narrin uteliaat silmät huomasivat tuon papin kuitenkin vielä elossa olevan ja hiljaa vaikertavan. Haudankaivajat pudottivat papin suuremmitta seremonioitta avoimeen hautaan, heittivät tämän päälle muutaman lapiollisen multaa ja poistuivat paikalta. Narri hiipi haudan luo tarkemmin katsomaan, josko papissa viellä henki pihisi. Siellä kuopan pohjalla pappi makasi, kaapu veren tahrimana ja raajansa pahasti ruhjonneena, mutta muutoin elävien kirjoissa. Narri istui hautakiven päälle ja ihmetteli tosissaan, kun pappi viimeisillä voimillaan koitti epätoivossaan kaivautua syvemmälle haudan pohjamultaan, muistuttaen rikkonaiselta ruumiiltaan kovasti pulleaa kastematoa. Niin oli tämä näky outo ja papin kohtalo niin eriskummallinen, ettei Narri voinut kauaa nauruaan pidätellä, vaan vatsaansa syleillen kohta hekotti sydämensä kyllyydestä, keikkui hautakiven päällä, putosi siltä maahan ja pieraisi kuuluvasti kuin hullu.

”Minä olen itseäni houkkana pitänyt ja koko ikäni hulluna elänyt, mutta nytpä minä näen itseäni suuremman narrin edessäni! Salli minun pappi sinua auttaa, sillä sinä totisesti olet minua mahtavampi. Minä haen äkkiä lapion ja kuoppaan ruumiisi, lasken haudallesi kukkia ja pidän muistosi elossa! Ota vielä hattuni mukaasi, sillä itse en ole arvollinen sitä enää kantamaan!” 

Näin sanottuaan Narri haki lapion, humahutti sillä pappia kalloon, täytti kuopan mullalla ja asetteli hattunsa haudalle merkiksi. Tämän tehtyään Narri suuntasi kaupunkiin, sillä hänen mieleensä oli tullut jo uusi kepponen. Lapset kuulivat Narrin iloisen viheltelyn ja näkivät jo kaukaa tämän tulevan. Riemuissaan he kiersivät kertomaan ystävilleen näytöksen pian alkavan ja kokoontuivat salaa Pyhän Lehmän tornin juurelle odottamaan Narria saapuvaksi.

Kun Narri kohta tornille saapui, odotti häntä jo koko joukko lapsia esitykseen valmiina. Kevein askelin tanssahdellen Narri saapui heidän keskelleen ja aloitti esityksensä – vaan tällä kertaa hän ei ryhtynytkään laulamaan tai temppuilemaan, vaan äkkiä oikaisi ryhtinsä ylvääksi ja väänsi naamansa ylen vakavaksi. Lapset odottivat hiljaa ja jännittyneinä, tietämättä mikä tämä uusi hullutus voisi ollakaan. Hetken yleisöään seremoniallisen arvokkaasti mulkoiltuaan avasi Narri suunsa ja ryhtyi saarnaamaan kuin hurskainkin saarnamies konsanaan:

”Pyhä Lehmä on kuollut – JA HYVÄ NIIN! Liian pitkään te palvoittekin tuota nautaa ja uhrasitte sille siunauksianne, mutta nyt tuosta ylevästä märehtijästä on viimein päästy! Totisesti, jos tuo kirottu elukka ei olisi itse ymmärtänyt henkeään heittää, olisin minä jo kohta kiivennyt torniin sitä murhaamaan. Kuulkaahan, olisin hypännyt sen selkään ja vääntänyt siltä sarvet irti! Olisin vetänyt sitä hännästä ja sitonut sen solmuun! Vieläpä minä olisin upottanut hampaani sen utareisiin ja lutkuttanut sen nisästä itseni autuaaksi! Lopulta olisin potkaissut Pyhää Lehmää sen pyhälle kankulle ja lähettänyt sen kaaressa alas tornistaan, vain nähdäkseni josko lehmät lentäisivät kun niitä tarpeeksi palvotaan. Kyllä olisi teidän silloin kelvannut ihmeiden aikaa ihmetellä, kun taivaalta olisi paskaa satanut!

”Mitäpä te koskaan Pyhästä Lehmästä hyödyitte? Ei se rukouksianne kuullut tai virsistänne välittänyt! Suurella vaivalla ja jatkuvasti uhraten te sitä palvoitte, mutta mitä saittekaan vaivanne palkaksi? Tylysti se paskoi käsillenne ja te otitte sen kiitollisina vastaan kuin kalleimmankin lahjan. Te olette säilöneet silkkaa lantaa ja nostattaneet sille temppelit ja pyhäköt, jotta voisitte hartaasti nauttia sen tuoksusta – tehän olette kuin kärpäsiksi tulleet, sontakasan ympärillä pyörien ja sen lemusta hurskaina humaltuen. Kyllä te nyt kauhistutte kun minä sanon; Ei tuosta kuolleesta lehmästä ole meille iloa – nyt se on vain pölyttyvä raato ja nolo muisto. Eikö teitä lainkaan hävetä? Eikö puna jo nouse kasvoillenne kun muistatte miten kerran kumarsitte Pyhää Lehmää? Kyllä teidän sietääkin kääntää katseenne maahan ja noloina hyväksyä virheenne. Tyhmästi te olette tehneet kun korotitte yläpuolellenne tylsämielisen elikon ja nostitte jalustalle ruohoa syövän sarvipään!

“Kaikki tämä olisi anteeksi annettavissa ja hyväksi käännettävissä, mutta kun tuosta lauhkeasta lehmästä viimein päästiin, olette te hurskaassa yksinkertaisuudessanne ryhtyneet itseänne kiusaamaan – vaikka Pyhä Lehmä on viimein kuollut ja teidän tulisi juhlia ja tanssia! Varustaisitte itsenne huiluin ja harpuin, joisitte viinistä itsenne hilpeiksi ja karkeloiden kiipeäisitte kilvan tuohon tyhjään torniin, nostaisitte itsenne pyhimmän paikalle ja asettaisitte istuimenne taivaan tähtiä korkeammalle! Syöskää tuo pyhin raato alas korkeuksista ja nouskaa itse pilviä korkeammalle!

”Unohtakaamme tämä Pyhä Lehmä ja unohtakaamme suruvuoden kurjuus, jättäkäämme jälkeemme tämä kaikkinainen alhaisuus ja astukaamme huomiseen vahingosta viisastuneina. Eikö elämä ole kerrassaan liian lyhyt palvontaan ja surkutteluun, nautinnosta kieltäytymiseen ja itsensä aikaiseen hautaan kaivamiseen? 

Vaan enempää ei Narri ehtinyt saarnaamaan, sillä juuri tuolla hetkellä tapahtui jotakin kerrassaan hirvittävää. Kaupungin asukkaat olivat saaneet vihiä uuden saarnamiehen saapumisesta ja suunnanneet suurin joukoin Pyhän Lehmän tornille ilosanomaa kuullakseen. Monen sydämessä eli salainen toivo uudesta Lehmästä, joka kuolleen tilalle voitaisiin asettaa. Toiset taas kuiskivat ihmeentäyteisestä porsaasta, joka torniin voitaisiin kenties kohottaa asumaan. Nopeasti he saivat kuitenkin vallan kauhistua saarnaavan Narrin puheista ja sanoivat toisilleen:

”Kuinka kauan me sallimme Pyhää Lehmää noin herjattavan ja Narrin pilkallisesti ilkkua? Emmekö ole jo kärsineet tarpeeksi ilman että haavoihimme ripotellaan suolaa ja murhettamme irvaillen pahennetaan? Hakekaamme äkkiä köysi ja seiväs, antakaamme Narrille sopiva palkka työstään ja kepein sekä piiskoin häntä muistuttakaamme, ettei rienahenget täällä saa vanheta. Hänen puheensa on mitä tappavinta myrkkyä ja inhottavinta sairautta – mitä jos lapsemme tätä kuulevat ja oppivat Pyhän Lehmän muistoa vihaamaan? Mitä meillä muuta on, kuin rakkautemme ja surumme Pyhään Lehmään ja tämäkin halutaan meiltä rienaten riistää! Totisesti Narri on vaarallinen ja meidän tulee hänet pian hiljentää ennen kuin hänen pilkkansa pääsee keskellämme itämään ja pahaa hedelmää kantamaan!

Väkijoukon näin itseään murhatyöhön kiihottaen ja surmansolmuja tärisevissä käsissään kiristellen tapahtui mitä odottamattomin käänne, jota ilman Narrin henkiriepu oltaisiin varmasti väkivalloin riistetty. Tornin huipulla oli nimittäin suuri pappien joukko itkua tuhertamassa Pyhän Lehmän ruumiin äärellä ja myös heidän korviinsa oli Narrin saarna kohonnut. Tuota saarnaa kuunnellessaan moni menetti viimeisetkin rippeet rohkeudestaan ja epätoivon riivaamina koko joukko valmistautui tornista alas loikkaamaan. Toisiinsa tukeutuen he sanoivat “Ei ole ihmisen mahdollista elää vailla Pyhää Lehmää – sillä julmin on meidän kohtalomme, jotka olemme kerran nähneet Pyhän Lehmän kasvoista kasvoihin ja saaneet iloita hänen pyhästä läsnäolostaan. Ikuista kärsimystä on nyt meidän elämämme, kun Laupias Nauta on luotamme ikiajoiksi lähtenyt. Parempi on meidänkin tuohon ikuiseen pimeyteen astua ja lujassa uskossa heittäytyä tuntemattomaan, kuin täällä surun murtamin mielin maanpäällistä elämää sietää. Tulkaa, veljet, lähtekäämme nyt yhdessä!”

Kun väkijoukko jo saartaen lähestyi Narria, iskeytyi ensimmäinen pappi suureen ääneen läiskähtäen kadun kovalle kivetykselle ja roiskautti väkijoukon päälle aimo annoksen hurmetta. Rahvas kansa tuskin ehti ymmärtää tapahtunutta, kun jo toinen ja kolmaskin pappi putosi korkeuksista ja heidän perässään seurasi loputon pappien virta, kuin äkkinäinen sadekuuro joka kaiken hetkessä kastelee. Ihmiset kiljuivat kauhuissaan ja jotkut murskautuivat pyhien miesten painon alle, kun yhä useampi sinkosi itsensä tornin huipulta. Pian roiskuva veri virtasi katuja pitkin ja pahasti ruhjoutuneet ruumiit peittivät maata kaikkialla.

Narri ymmärsi tilaisuutensa tulleen ja lähti kiireisin askelin pois Pyhän Lehmän tornilta ja käveli muina miehinä ulos kaupungin avonaisista porteista. Hän ei katsonut taakseen, mutta suruvalitus ja itkuvirret kaikuivat vielä kauas kaupungin muurien ulkopuolelle. Päätään pudistellen Narri taittoi matkaansa koko päivän päästäkseen kauas tuosta mielipuolisesta paikasta ja vasta pimeän tullen istahti lepäämään vanhan ja käppyräisen puun juurelle. Niin lähti Narri kaupungista, jossa Pyhän Lehmän torni kohosi. Hän jätti vähäisen omaisuutensa jälkeensä ja taakseen katsomatta lähti maata kiertämään. Vaan jotakin oli Narrissakin tapahtunut, sillä kepeys oli kadonnut hänen askelistaan ja hänen silmissään piili nyt aavistus syvään isketystä surusta.


Pohdi ja vastaa lyhyesti omin sanoin seuraaviin kysymyksiin:

  1. Miksi Lehmä oli Pyhä?
  2. Miksi suruvuotta haluttiin viettää?
  3. Miksi pappi halusi kaivautua hautaan?
  4. Miksi lapset pitivät Narrista – ja miksi vanhemmat tätä vihasivat?
  5. Miksi Narri oli kaupungin asukkaille vaaraksi?
  6. Minkälaiseksi lapset kasvavat ja on kaupungin tulevaisuus?
  7. Miksi Narri oli surullinen?
  8. Miten itse olisit suhtautunut Pyhään Lehmään? Lehmän kuolemaan? Narriin?
Offering to Molech
Charles Foster, 1897

Tekijä Vulgarion

Harhaanjohtaja yrityksessä Perkeleen Temppeli

Yksi vastaus aiheeseen “Pyhä Lehmä ja Narri”

– Sitä voi vain kysyä lehmän pyhyyteen uskovilta. Itse en ainakaan löytänyt mitään loogista syytä tälle.

– Koska haluttiin elää mieluummin eilisessä, kun taas olla tässä hetkessä. Ihmiset eivät tahtoneet päästää irti menneestä.

– Koska ei nähnyt elämässään muuta elämisen arvoista kuin Pyhä Lehmä.

– Lapset pitivät Narrista, koska häntä kiinnosti enemmän lasten hauskutus, kun taas joku kaikkien ylistämä ammu. – Vanhemmat vihasivat häntä, koska hän kyseenalaisti heidän uskomuksensa.

– Oliko??

– Lapset kasvavat opetettujen asioiden ja yhteiskuntansa kaltaiseksi, eli ilman Narrin sanoja he todennäköisimmin yhtyisivät vallitsevaan joukkopsykoosiin. – Kaupunkiin etsitään aina vain uudelleen ja uudelleen uusi pyhä elukka vanhan tilalle, tai jatketaan entisen surkuttelua. Ainakin niin pitkään, kunnes uudet omilla aivoillaan ajattelevat sukupolvet ovat väkiluvun enemmistöä.

– Koska hän ei nähnyt kaupungin ihmisillä enää mitään toivoa parempaan huomiseen, omilla aivoillaan ajattelemiseen.

– Olisin ehkä halunnut kuulla ihmisten omia selityksiä, miksi he pitivät tätä kyseistä lehmää niin pyhänä, mutten olisi ryhtynyt sitä palvomaan. – Kuolema ylipäätään ei ole sen kummempi asia kuin elämäkään. Et voi saada toista, ilman toista. Molemmille on aikansa ja paikkansa, eikä niihin pieni ihminen paljoa pysty vaikuttamaan. – Olisin todennäköisimmin noussut Narrin rinnalle häntä puolustamaan, viisaita sanojaan kannattamaan, sillä yksittäisen ihmisen puhe helposti leimataan hullun puheeksi, mutta jos joukko laulaa samaa laulua, se ehkä voi edistää parempaan muutosta.

Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s